17.5.2016

MUISTOJA

Tänään tulee kuluneeksi vuosi isäni kuolemasta. On tullut aika käydä läpi ikävät muistot vuoden takaa. Olen käynyt läpi vuoden takaisia muistoja tottakai jo monta kertaa, mutta nyt niitä muistoja eletään päivä tai viikonpäivä kohtaisesti. Muistellaan mitä tapahtui päivinä ennen kuin isäni nukkui pois ja mitä tapahtui tuon ikävän päivän jälkeen. Katsoin parhaaksi tulla muistelemaan näitä muistoja kotiin, sillä yksin omissa oloissa muistelu olisi varmasti käynyt todella raskaaksi. Nyt olen lähellä äitiäni ja siskoani, sekä isäni hautaa, jotta voin käydä viemässä haudalle kukkia ja kynttilän.

Muistot alkoivat palailla pieninä osina jo matkalla kotiin sunnuntaina. Oikeastaan muistot palasivat mieleeni keskustellessani tänä keväänä valmistuvien ystävieni kanssa ylioppilaskokeiden tulosten julkistamisesta. Samalla tajusin, että oli kulunut vuosi siitä viikonpäivästä, kun isäni kuoli. Isäni kuolinpäivää seuraavana päivänä nimittäin tuli ylioppilaskokeiden tulokset ja harmittelin sitä, että isältäni jäi ne näkemättä. Kuten jäivät myös ylioppilasjuhlani.

Seuraavat muistot tulivat linja-auton kulkiessa sen sairaalan, jossa isäni kuoli, ohi. Vietimme sairaalassa ehkä pisimmältä tuntuneen aamuyön ikinä. Muistan vieläkin kuinka tyhjältä olo tuntui. Koko kroppa tuntui olevan voimaton. Itku ja suru tulivat aaltoina. Välillä tuntui, että kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Täytyi pitää tauko. Sairaalasta ei ole kuitenkaan jäänyt "kauhukuvaa", vaikka kokemukset siellä olivat todella rankkoja, mutta tottakai jonkinlaisia tuntemuksia mieleen palaa joka kerran kun sairaalan ohi kuljetaan.

Ensimmäisenä kotona menimme äitini kanssa käymään äitini vanhempien luona. Siellä käydessä minulla tuli sellainen olo, että onneksi ollaan nyt hieman iloisemmissa merkeissä. Mummoni ja ukkini olivat niin iloisia, kun menin ensimmäisenä tervehtimään heitä tultuani kotiin. Viimevuonna samana päivänä halusimme mennä kertomaan suru-uutisen paikan päälle sen sijaan, että olisimme kertoneet sen puhelimessa. Olen todella onnellinen siitä, että menimme. Oli tärkeää olla toistemme tukena siinä hetkessä.

Tänään ikävä kertautuu ja muistot tulevat mieleen entistä vahvempana. Tänään laitoin kynttilän palamaan heti aamusta isäni muistolle. Tänään aion myös lukea kaikki adressit sekä katsoa hautajaisiin tekemäni muistovideon. Tänään julkaisen myös teille runon, jonka ensimmäisen säkeistön kirjoitin sinä yönä kun isäni kuoli. Loput olen kasannut tässä vuoden mittaan aina, kun ikävä on alkanut painaa mieltä tai taakka on tuntunut liian painavalta. Joten siis tänään isää muistellen, tässä teille kirjoittamani runo;



On kello kolme yöllä kun puhelin soi, ajattelin vaan et ei tää totta olla voi. Kehon valtaa shokki joka jalat alta vie, tähänkö päättyy meidän yhteinen tie. Muistan kun sanoin sulle heipat ja tsemppiä, mut en ois silti uskonut, et nyt ois sun aikasi lähteä. Matkal nyt taivaskin meidän kanssa itkee, samal kun enkelit saattaa sut taivaan portin viereen. On matka pitkä ja lohduton kun olo on tuskaisa ja turvaton. Kun vihdoin vierelles pääsen ja katson kun nukut unta syvintä, ei tunne enää sun sykkivää sydäntä. Mieles pyörii kysymykset; Mikä mahtoi olla sun ajatus viimeinen? Oliko mieli rauhaisa vai kiireinen? On yö pitkä ja olo voimaton, on mieli katkera, ikävä mitä valtavin. Aamulla pelastava enkeli meidät kotiin tyhjään saattaa ja huolta meistä surevista kantaa. Vaik tiesi sun pois lähtevän, jätit taakses surun ikävän. Toivon et nähdään viel joskus tuolla toisella puolen, paikas jos häviää murheet ja huolet. Ja niin alkoi polku pitkä ja yksinäinen, tie surun ja menetyksen.

Isän muistoa kunnioittaen ja isää ikävöiden,

Heidi