29.10.2015

MATKABLOGI/Vuokatti - osa 1

Hei vaan taas sinne ruudun toiselle puolelle! Nyt luvassa olisi kaksiosainen "matkablogi" viikonloppureissultamme Vuokatista. Reissulla tuli kuvattua yllättävän paljon, joten en viitsinyt ahtaa kaikkia kuvia yhteen postaukseen, vaan päätin jakaa postauksen kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kerron lähinnä majoituksesta, sekä yleisesti matkan jälkeisistä fiiliksistä ja mielipiteistä. Toisessa osassa esittelen matkamme ainoan kokonaisen päivän saldon, sillä käytimme Lauantain hyvin ahkerasti kierrellen Vuokattia ja Sotkamoa ympäriinsä. Mutta jottei postaus venähtäisi hyvin pitkäksi, mennään suoraan itse postaukseen... 



Olimme Vuokatissa siis viikonlopun, eli perjantaista sunnuntaihin, 23.10.-25.10. Reissussa olimme tällä kertaa yhdessä ystäväperheen naisporukan kanssa. Oli mukavaa vaihtelua olla välillä reissussa jollain muulla kuin omalla porukalla. 



Kuusihenkinen porukkamme majoittui kätevästi Holiday Clubin Katinkultarannan huoneistoihin. Olimme kahdeksan hengen huoneistossa, eli makuuhuoneita oli yhteensä kolme. Huoneistot vaikuttivat melko uusilta, ainakin verrattuna edellisiin majoituksiimme, joissa olemme olleet. Katinkultarannan huoneisto sijaitsi upealla paikalla, aivan järven rannalla. Lisäksi alue oli todella rauhallinen, sillä se ei ollut aivan "keskustassa".



Huoneisto oli todella tilava, moderni ja viihtyisä. Huoneiston siisteys oli pieni miinus, sillä heti ensimmäisenä saavuttuamme kohteeseen, silmään pisti erityisesti likainen matto. Ikävä alkaa ensimmäisenä siivoamaan saavuttuaan lomailemaan... Olohuoneeseen seurueemme olisi toivonut huopia tai vilttejä tuomaan lämpöä ja tietynlaista tunnelmaa sisustukseen. Lisäksi toisen sohvista olisimme pyöräyttäneet ikkunan eteen, jotta takka olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa. Huomaa ehkä, että joukossa oli muutama sisustusfriikki, sillä tuli kiinnitettyä huomiota tuollaisiin asioihin.



Kuten keittiön sanotaan olevan kodin sydän, niin se oli tässäkin huoneistossa. Monipuoliset kodinkoneet sekä iso ruokapöytä tekivät keittiöstä varmaan jokaisen reissussa olleen suosikin. Saimme yhdessä nauttia pöydän ääressä ihanat aamupalat upeilla maisemilla. Pieniä puutoksia kuitenkin irtaimistossa, esimerkiksi astoita oli niukasti isolle porukalle. Astianpesukonetta sai pyörittää jokaisen aterian jälkeen, jotta astiat riittäisivät seuraavalla aterialla. Astiasto oli muuten todella laadukas ja monipuolinen. 



Makuuhuoneissa oli todella isot sängyt, jotka sai onneksi erotettua toisistaan, ettei pikkusisko päässyt vieressä potkimaan, haha.. Aina kun minä matkustan, oikein innolla odotan hotellin/mökin/huoneiston sänkyä ja petivaatteita, sillä rakastan niitä ihanan tuntuisia valkoisia lakanoita! Niissä on ihan eri fiilis kun omissa kodin lakanoissa. Lisäksi tällä kertaa tällekkin pyörijälle sattui hyvä tyyny, jollaista on lähes mahdotonta löytää minulle.



Kuten jo mainitsinkin, huoneiston sijainti oli aivan loistava. Suoraan takapihalta pääsi Vuokatin ihanaan lenkkeilymaastoon, aivan rannan tuntumaan. Rannalla näkyi olevan myös frisbeegolf-rata, jota monet tuntuivat käyttävän. Maasto oli todella mukavaa vaihtelua lenkkeilyyn, sillä tuntuu että oma kylä on tullut koluttua jo läpikotaisin, joten maisemanvaihdos teki todella hyvää. Mainittakoon myös, että mukana ollut koirakaveri tykkäsi lenkkeilymaastosta todella paljon. 



Lenkkeillessä valoisan aikaan, huomioni kiinnittyi rannassa oleviin lamppuihin. Meidän reissumme aikana en oikeastaan ehtinyt lenkkeillä pimeän aikaan, sillä molempina iltoina oli muuta ohjelmaa, mutta uskon, että myös iltavalaistuksessa polku näyttää upealta!


Tältä samaiselta rannalta on kuva minusta pienenä lennättämässä leijaa. Itsellä ei muistikuvia valitettavasti tuolta ajalta ole, mutta hassua ajatella, että samalla rannalla olen ollut jo paljon pienempänäkin.



Reissumme Vuokatissa ei siis ollut ensimmäinen, muttei varmasti myöskään viimeinen. Joka kerta kuitenkin aina löytyy jotain uutta, eikä ikinä pääse kyllästymään. Matkaankaan ei kulu kuin kaksi tuntia, joten ajomatkakin on siedettävä. Olisin voinut viipyä pidempäänkin, sillä kolme päivää oli aivan liian lyhyt aika. Kaikenkaikkiaan oli kyllä todella mukava reissu!

23.10.2015

TIME FLIES


Heipä hei sinne ruudun toiselle puolelle! Hiljaista on blogissa ollut nyt lomalla, mutta eilen inspiroiduin hieman kirjoittelemaan. Tänään lähdemme ystäväperheen naisporukan kanssa viikonloppulomalle Vuokattiin, JEE. Olen ihan superinnoissani ja toivon, että saataisiin jotain kuvia siellä siskon kanssa aikaiseksi, koska suurin syy tähän hiljaisuuteen on se, että mulla ei ole kuvia. Mun mielestä on ihan tylsä vaan postata pelkkää tekstiä. Vielä ensiviikko lomaa jäljellä, joten toivoisin että kertoisitte postausideoita tai toiveita blogin suhteen joita voisin toteutella vielä ensiviikon aikana. Mutta mennäänpä nyt siihen postauksen varsinaiseen aiheeseen…



Viestitellessäni eilen toisella puolella Eurooppaa oleskelevan ystäväni kanssa, hän laittoi viestin, joka jäi mietityttämään koko loppupäiväksi. ”Mieti Heidi, siitä on jo viisi kuukautta kun painettiin lakit päähän”. Niin, niinpä tosiaan on. Yksi ilta mietittiin myös äidin kanssa iltapalapöydässä, että iskän kuolemasta tulee ensi kuussa kuusi kuukautta. Puoli vuotta. Tässä lomalla ollessa on tullut huomattua, etteivät päivän tunnit riitä kaikkeen mitä pitäisi tehdä. Enää viikko lomaa jäljellä ja puolet siitä mitä piti tehdä, on tekemättä. Mihin tämä aika oikein häviää?


 
Omat paineeni välivuoteen liittyen johtuvat varmasti juuri siitä pelosta, että välivuoteni menee ”hukkaan” eli en siis saa aikaiseksi tarpeeksi asioita jotka koen tärkeäksi. Vuosi on pitkä aika, joten tuntuu että minun pitää tehdä välivuoteni aikana tärkeitä asioita. Miksi en osaa nauttia vuodesta, joka on tässä ja nyt juuri minua varten? Miksi elämämme yleensä pyörii niin paljon ajan ympärillä? Miksi meillä on aina kiire? Miksi määritämme onnistumisemme ajankulun mukaan? Me elämme tässä ja nyt ja juuri sen takia meidän tulisi nauttia joka ikisestä sekunnista. Jopa niistä sekunneista kun emme tee mitään tärkeää. Niistä sekunneista jolloin vaan ollaan. Ai miksi? No ihan vaan siksi että me voidaan tehdä niin. Lopeta siis kiirehtiminen ja nauti elämästä!



Loppuun vielä pari kappaletta, joissa on todella puhuttelevat, aiheeseen liittyvät sanoitukset.

7 Years - Lukas Graham

Aika - Anna Puu

Do it now - Jasmine Thompson

Kiitos, että tuhlasit hetken tärkeää ja kiireistä aikaasi minun blogini lukemiseen! Hyvää viikonloppua kaikille ja näkemisiin!

PS. Antakaa anteeksi kuvien tai tekstien pomppiminen, Blogger ei selvästikkään tykkää minusta. Jokaikisen tekstin julkaiseminen on yhtä taistelua ulkoasun kanssa. Ehkä se vielä joskus onnistuu...

12.10.2015

Oikealla asenteella #lihastautiviikko

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista Lihastautiviikkoa. Viikon tavoitteena on lisätä tietoa lihastaudeista ja poistaa ennakkoluuloja. Viikon teemana ovat erityisesti asenteet, josta hashtag oikealla asenteella tulee.Lihastaudeiksi kutsutaan sairauksia, jotka aiheuttavat luurankolihasten heikkenemistä ja surkastumista. Ne ovat harvinaisia neurologisia sairauksia, joille on ominaista tahdonalaisen lihaksiston etenevä surkastuminen ja heikkeneminen. Sairauden edetessä toimintakyky heikkenee sekä apuvälineiden ja ulkopuolisen avun tarve kasvaa. On olemassa lihastauteja jotka etenevät hitaasti ja eivät vaikuta elinikään, mutta on olemassa myös toinen ääripää nopeasti eteneviä lihassairauksia, jotka puolestaan lyhentävät elinikää. Suomessa on nykyisten arvioiden mukaan noin 10.000 henkilöä, joilla on jokin lihassairaus. Yhteen diagnoosiryhmään kuuluu tavallisesti muutamasta kymmenestä muutamaan sataan henkilöä.

Mutta mennään aiheeseen hieman syvemmälle. Miksi juuri minä haluan olla tuomassa lihassairauksia ja lihastautiviikkoa esille? Miten lihassairaudet ja lihatauteihin liittyvät asenteet koskettavat minua? Kuten blogista on jo ilmi käynyt, isäni kuoli keväällä 2015. Blogini lukijoita on kiinnostanut, että miksi isäni kuoli. Isäni kuoli sairastettuaan lihastautia kaksi vuotta ja haluankin nyt lihastautiviikolla kertoa teille aiheesta hieman enemmän.



Isäni sairasti lihassairautta nimeltä ALS. ALS eli amyotrofinen lateraaliskleroosi on etenevä motoneuronitauti. Se rappeuttaa lihasten toimintaa ohjaavia liikehermosoluja. Vähitellen lihakset menettävät hermoyhteytensä ja sen seurauksena heikkenevät ja surkastuvat. ALS vahingoittaa vain liikehermoja eli se ei vaikuta aisteihin, älyllisiin toimintoihin tms. ALS on luonteeltaan etenevä, mutta hyvin yksilöllinen.  Sairaus johtaa kuitenkin aina etenevään hengitysvajeeseen. Ennustettu elinikä diagnoosin jälkeen voi vaihdella muutamista kuukausista jopa kymmeniin vuosiin, tilastollisen keskiarvon ollessa 3-5 vuotta. Suomessa ALS:ia sairastaa noin 450-500 ihmistä. Uusia tapauksia löytyy vuosittain noin 140 eli 2-3 henkilöä viikossa. Yleisin sairastumisikä on 40-60 vuotta.

Ikävä kyllä täytyy todeta, että aihe oli minullekin vielä kaksi vuotta sitten ennen isäni diagnoosia täysin vieras. Lihastaudit ovat todella harvinaisia ja niistä puhutaan valitettavasti melko vähän. Itsellä ensimmäinen kosketus lihastauteihin oli oman isän sairastuminen. Kun isäni sai diagnoosin, päällimmäisenä tunteena oli epävarmuus. Epävarmuus siitä mitä tapahtuu. Siinä epävarmuudessa suuntasin ensimmäisenä Googleen selvittämään mikä ALS on. Wikipedian sivuilta ensimmäisenä vasten kasvoja lävähti ”jäljellä oleva elinikä diagnoosista 2 vuotta”. Saatte uskoa, että sillä hetkellä tunteiden sekasorto valtasi mielen. Epätoivo. Viha. Katkeruus. MIKSI?! Miksi iskä? Alkujärkytyksen jälkeen olen kyllä kiitollinen siitä, että sain edes sen kaksi vuotta viettää vielä iskän kanssa, sillä loppu olisi voinut tulla paljon aikaisemminkin.

Lihassairauden kanssa kamppailleena voin sanoa, että kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää millaista on elää lihastaudin kanssa. Jo se, että lihastaudit ovat todella harvinaisia, tekee niiden kanssa elämisestä todella vaikeaa. Apua on vaikea saada ja edes terveydenhoitohenkilökunta ei ole perillä lihastautipotilaiden tarpeista ja hoidosta. Etenkin ALS:ista on selvästi aivan liian vähän tietoa ja sen huomaa etenkin ihmisten asenteista. Monta kertaa on saanut törmätä todella tökeröön kommenttiin isän sairauteen liittyen. ”Millainen sun isän tajunnan tila on?” aivan kun mun isä olis joku mielisairas ollut. Niin kuin ylempänä lukee, sairaus vahingoittaa AINOASTAAN liikehermoja eli käytännössä toimintakyky huononee. Ihan samanlainen hassunhauska hassutteleva hymysuu iskä oli loppuun asti.



Muistatteko vielä reilun vuoden takaisen ilmiön sosiaalisessa mediassa nimeltä ALS ice bucket challenge? Kyseisen haasteen tarkoituksena oli lisätä tietoisuutta ALS:ista ja kerätä rahaa sairauden tutkimukseen. Tarvitaan lisää vastaavia kampanjoita, jotta saadaan kasaan tarpeeksi painostusta ja rahoitusta, että voidaan alkaa tutkia sairautta perusteellisemmin ja sitä kautta kouluttamaan henkilökuntaa vastaamaan sairastuneitten tarpeita sekä etsimään parannuskeinoa. Sairastuneita on niin vähän, ettei tutkimus etene tai ole ”kannattavaa” ilman ulkopuolista rahoitusta ja painostusta. Nyt lihastautiviikolla sinäkin voit laittaa oman panoksesi peliin ja osallistua kampanjaan julkaisemalla somessa kuvan johon liität hashtagit #oikealla_asenteella ja #lihastautiviikko. Lisäksi voit vaikuttaa omiin asenteisiisi kohtaamalla lihastautia sairastavat ihmiset rohkeasti ja avoimesti ilman ennakkoluuloja. Joten nyt haastan teidät kaikki siellä ruudun toisella puolen; Ole rohkea ja osallistu lihastautiviikkoon osallistumalla some-kampanjaan, olemalla suvaitsevaisempi tai esimerkiksi jakamalla postaustani ja jakamalla siten asiaa eteenpäin. Tämä on minulle sydämenasia ja haluan ehdottomasti osallistua omalla panoksellani.

PS. Leffavinkki aiheesta kiinnostuneille; ALS:ia sairastavasta fyysikko ja kosmologi Stephen Hawkingista julkaistiin vuonna 2014 elämänkertaelokuva, joka on voittanut mm. Oscarin parhaasta miespääosasta. Jo pelkkä traileri saa meikäläisellä tunteet pintaan, sillä elokuva on hyvin todentuntuinen ja kertoo hyvin rohkeasti ALS:ista sairautena. Eikun marsmars leffavuokraamoon vuokraamaan Hawkingin elämästä kertova Kaiken Teoria – The theory of everything! Jos aiheesta jäi kysyttävää lisää kysymyksesi kommenttiboxiin, blogiin tulossa jossain vaiheessa kysymyspostaus jonka yhteydessä pyrin vastailemaan kaikkiin teidän lukijoiden kysymyksiin – HUOM! yksityisyyden rajoissa tietenkin.

Lähde: http://www.lihastautiliitto.fi/

3.10.2015

Ylioppilas vuosimallia 2015




Heipparallaa! Rupesin tässä kokoamaan postausta kesän 2015 kohokohdista, joista ensimmäinen oli luonnollisesti minun ylioppilasjuhlani, joka tavallaan aloitti kesän. Ajattelin kirjoittavani lyhyen ja ytimekkään tekstin jokaisesta kohokohdasta, mutta lakkiais-tekstille alkoi kertyä sen verran mittaa, että ajattelin, että lakkiaiset on parempi pitää kokonaan omana postauksenaan. Joten tässä on siis teille tarina minun ylioppilasjuhlistani.


Minä en pitänyt ylioppilaaksi pääsemistäni päivänselvänä. Odotin virallisiin tuloksiin saakka ennen kuin uskalsin sanoa, että minusta tulee ylioppilas. Juhlat olivat kuitenkin olleet kovasti esillä puheissa ja ajatuksissa koko kevään ajan ja tunnelma oli hyvin odottava. Isäni sairaus tietysti vaivasi mieltä ja toivoin isäni jaksavan juhliini saakka, sillä isäni odotti kovasti lakkiaisiani sekä siskoni rippijuhlia tulevalta kesältä. Heikosta puhekyvystä huolimatta isä jaksoi vitsailla, että mitäköhän sitä laittaisi juhliin päälle. Sairaus kuitenkin vei voiton kaksi viikkoa ennen lakkiaisia ja suuri elämänmuutos oli edessä juuri ennen juhlia. Välillä kävi mielessä, että onko tässä tilanteessa mitään mieltä pitää koko juhlia, mutta yhteistyöllä ilman sen suurempia paineita juhlat kuitenkin järjestettiin. Vaikka isäni ei jaksanutkaan enää sinnitellä lakkiaisiini saakka ja tunnelma lakkiaisissani oli hieman erilainen kuin lakkiaisissa yleensä, jäi minulle juhlistani hyvä muisto. 


Lakkiaisia edeltävänä päivänä lakkiaisten harjoituksissa ajattelin, että ei tästä tule yhtään mitään, sillä lakituksessa lukiomme lauluryhmä lauloi Haloo Helsingin kappaleen maailman toisella puolen. Laulussa lauletaan ”isä olen täällä maailman toisella puolen”, mikä sai minulla kyyneleet virtaamaan poskiani pitkin ja vei ajatukseni isäni kuolemaan. Tuli tunne, etten pysty istumaan siinä kaikkien ihmisten edessä se suru ja ikävä sisälläni ja kuuntelemaan kyseistä kappaletta. 


Lakkiaisten harjoituksen jälkeistä tunnetta on hyvin vaikea kuvailla yhdellä sanalla. Olin samaan aikaan vihainen, surullinen, raivoissani, peloissani ja paljon muuta. Kaikki nämä tunteet purin raivoamalla siskolleni lakkiaisia edeltävänä iltana. Jälkeenpäin se, että huusin siskolleni, on harmittanut minua. Miksi minun piti raivota siskolleni? Ei varmasti siskollani ollut tuolloin yhtään sen helpompaa. Mutta ehkä meidän siskosten on toisaalta tarkoituskin välillä ottaa yhteen ja päästä purkamaan tuntojamme ja erityisesti tuona iltana se oli minulle erityisen tärkeää. Ehkä siskollani on sen verran temperamenttia, että hän osasi vastaanottaa voimakkaankin tunteenpurkauksen ottamatta siitä erityisemmin itseensä. Palveluksen olen episodista siskolleni velkaa, että ei muuta kuin pikkusiskon tunteenpurkauksia odottelemaan. Pakko kuitenkin sanoa etten ole koskaan kokenut yhtä voimakasta erityisesti negatiivista tunteidenpurkausta, vaikka tunteellinen ihminen olenkin. 


Illalla kuuntelin myös Haloo Helsingin kappaleen useampaan kertaan ja annoin itkun tulla. Lakkiaisaamuna fiilis olikin jo aivan toisenlainen. Oli ihana nähdä juhlien laiton viimeiset vilinät ja itselläni oli ohjelmassa siskon hiustenlaitto, sekä tietysti oma naama ja tukka kuntoon. Edellisillan paha fiilis oli tipotiessään ja pahin jännityskin oli laantunut. Tunsin ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti ylpeyttä siitä lakista, jonka kohta lakituksessa saisin päähäni laittaa. Odotin innolla myös omia juhliani, sillä näkisin paljon sukulaisia ja ystäviä sekä saisin nautiskella äidin valmistamista ihanista tarjoiluista. Itse lakitus meni omalta osaltani ihan nappiin. 


Lauluryhmän kappaleen aikana pystyin kuuntelemaan sanoja tällä kertaa herkistymättä ja koko tilaisuuden ajan muutenkin päällimmäisenä tunteena oli surun sijaan ilo, helpotus ja ehkä myös ylpeys. Ehkä sain hyppysellisen isäni valoisuutta, energisyyttä ja iloisuutta tuolta jostain pilvien päältä. Ehkä, en tiedä. Kuvat kertokoot loput tästä yhdestä elämäni merkittävimmistä päivistä. Mutta kuten kuvista varmaan näette, eivät minun juhlani ulospäin näyttäneet sen erilaisemmilta, mutta tarina juhlien takana, jonka juuri teille jaoin, on uskoakseni hyvin paljon erilaisempi verrattuna muihin lakkinsa saaneihin. Mainittakoon vielä, että ilman ulkopuolista apua emme olisi pystyneet järjestämään juhlia yksin ja onnekseni juhlissani olikin mitä mahtavimmat emännät, joille kuuluvat suuret kiitokset ihanista juhlistani unohtamatta upeita tarjoiluita loihtinutta ihanaa äitiäni.


Kaikki välivuositoverit; palatkaa välillä muistelemaan teidän lakkiaisia tai valmistujaisia. Muistelkaa miten hyvältä tuntui juhlia sitä omaa suoritusta ja olla yhden päivän ajan huomion keskipisteenä. Me kaikki oltiin se ansaittu. Muistakaa myös palata ajassa taaksepäin siihen epävarmuuden aikaan, kun kirjoitukset olivat käsillä ja tuntui siltä ettei tästä tule mitään. Tuleekohan minusta ikinä ylioppilasta? Muistakaa tsempata kaikkia siinä tilanteessa tällä hetkellä olevia ja kannustaa heitä eteenpäin omalla esimerkillänne ja omilla tarinoillanne. Jos minä pystyin siihen, niin kyllä pystyt sinäkin.


Toivottavasti tykkäsitte kurkkauksesta mun ylioppilasjuhliin! Nähdään taas pian mm. kesän 2015 kohokohtien parissa! Ciao!